Haluanko?

Monta ikkunaa joista hypätä?
Ei vaan monta ovea joista poistua.
Monta käytävää jotka johtavat kaikki elämän suureen aulaan.

Mutta

Mitä siellä aulassa tehdään? Tai siis pitääkö minun odottaa seinän vieressä kuin naulakko? Täytyykö minun istua sohvalla ja odottaa, että joku tarvitsee terapiaa? Vai olenko minä vain matto, jonka funktio on vain maata lattialla ja näyttää nätiltä?

Paljonko minun on rakastettava itseäni, että muut kykenevät välittämään minusta?

Miksi ajattelen näin?

On vain niin paljon asioita joita toivon tai olen odottanut, mutta ne eivät koskaan tapahdu. Onko siis parempi olla odottamatta ja toivomatta mitään? Onko turvallisempaa olettaa viettävänsä aina kaikki illat yksin. Suojeleeko se minua?

Kuitenkaan en pysty sulkemaan ajatusteni virtaa. En pysty pakenemaan sitä yksinäisyyttä ja tätä masennuksen papukaijaa olkapäälläni. Ollessani vain yksin tuo papukaija saa minut uskomaan itseään.

Monta iltaa yksin viettäneenä alan olla vakuuttunut, että kukaan ei edes halua olla minun ystäväni. Kolme iltaa yksin vietettyäni minun täytyy tarkistaa toimiiko puhelimeni, koska siitä ei ole kuulunut ääntäkään koko aikana. Kännykkänikin vakuuttaa minut siitä, että olen täällä tarpeeton.

Olenhan tarpeellinen olenhan?

Anna

Miten päin täällä ollaan?

Asiathan muuttuvat koko ajan. Kun asiat muuttu on myös suhtautuminen asioihin muututtava. Pääseekö tästä sujuvasti taas siihen miten muutokset pelottaa. Koulun loppuminen pelottaa. Jännitän sitä missä tulen asumaan ensi helmikuulla. Pelkään ensi viikko kun siitä ei voi vain tietää.
Kuitenkin minua ainakin joskus pelottaa se ettei jotkut asiat koskaan muutu. Olen vain ja porskutan eteenpäin katsomatta sivuilleni ja istahdan vuosin päästä katsomaan mistä kaikestä jäin paitsi. Onko tämä sitten kuitenkaan sen kaiken arvoista?

Olemme kaikki tietoisia siitä minkä yhteiskunta määrittelee todellisuudeksi. Voisiko kuitenkin kaksi ihmistä määritellä oman todellisuutensa? Uskoa johonkin omaan, mutta kuitenkin luovia yhteiskunnan todellisuudessa? Onko se hullu ajatus?

Koskaan ei saa luovuttaa. Välillä täytyy vähän levätä ja antaa asioiden kulkea omalla painollaan, mutta ei koskaan luovuttaa. Ihmisen vapaus on päättää mitä tekee elämällään. On tietysti jotain odotuksia ja rajoja joita yhteiskunta asettaa, mutta se ei edellytä niiden noudattamista.
Asiat voi aina tehdä omalla tavallaan. Kukaan ei voi sanoa sinulle miten toimia. Toki voit toteuttaa pyyntöjä puhtaasta kunnioituksesta. Kuitenkin ihminen jonka kanssa sinulla on pisin historia on sinä itse. Itsensä voi aina jakaa jonkun kanssa ja se on mahtavinta mitä voi olla, mutta vaikka sitä ei ole se ei tapa sinua.

Vain sinä voit sanoa, että onko sinulla annettavaa tai sanottavaa maailmalle. Kukaan ei voi sanoa onko sinun puheesi tai tekosi suuria tai merkityksellisiä.  Meitä on liian moneen junaan. Miksi kaikki aina unohtavat, että olemme yksilöitä?

Anna

Uusia asioita

Niin paljon uudenlaisia puolia minussa. En uskonut koskaa mahdollisuuteen luovuttaa. En koskaan ajatellut olevani ujo, pelokas ja säikky. En ole koskaan aikaisemmin siirtänyt asioita näin pitkälle. Vältellyt jotain mistä en ole halunnut pystyä suoriutumaan. En oikeastaan halua vieläkään.

Järjen ja halun asemasota.

En oikeastaan tässä vaiheessa uskalla nauttia mistään mitä teen tai kenestäkään joita tapaan. Pikakelaan päässäni kaikkia niitä pettymyksiä aina kun alan nauttia hetkestä. Mutta miksi? Miksi lyönkään itse itseni maahan. Aikani tien poskessa kieriskeltyäni kuvitellussa tuskassani ei tule kuitenkaan potkua sinne ojaan. Ratkaisen asian sukeltamalla sinne itse. Siellä minä sitten räpiköin. Itken omaa surkeuttani ja pahaa oloani odottaen jonkun tulevan pelastamaan. Kukaan ei vain pysty siihen koska olen itse itseni sinne painanut.

Tyhmä tyttö.

Entistä enemmän huomaan kaipaavani ihmiskontakteja ja muiden ihmisten puhetta ympärilleni. Haluan kokea riemua siitä tietoisuudesta, että en ole yksin tässä maailmassa ja minun ei tarvitse pärjätä yksin. Haasteena tässä on vain todellisuuden ja haaveiden kohtaamattomuus. Tai se miten minun tarpeeni sosiaaliseen kanssa käymiseen ihmisen kanssa on suurempi kuin toisen.

Vai olenko vain ahne?

Voisinki silti tulla rakastetuksi ja rakastua?

Anna

Aika vain kuluu...

Ajan kuluminen tuo mukanaan paljon asioita joista haluaisi kertoa, mutta samalla olla ihan hiljaa.

Kuten siitä miten melkein tuntematon ihminen saa vatsassa kuplimaan ja janoamaan lisää. Miten yksinkertaisista asioista saa aikaan mielenkiintoisia ja jopa rakastettavia. Saa itsensä kiinni yhä useammin haaveilemasta ja yhtä usein lyön itseäni samasta syystä. En uskalla edes laskea niitä kertoja jolloin löydän itseni taas kaivon pohjalta. Kun kaikki on taas romahtanut.

Mutta miksi se ei voisi onnistua?? Saanhan olla näin naivi, saanhan?

Erilaista tässä on se, ettei kummallakaan ole kiire mihinkään. Siitäkin voi toki päätellä paljon, mutta en halua. Haluan pitää kiinni tästä haaveestani. Olen ansainnut sen(?).

Kuuletteko meidän hymyilevän?

Anna

Aika

Mikä minut määrittää? Kuka sanoo mitä minun kuuluu tehdä? Kellä on valta sanoa mikä sanoistani on valhetta? Miten voin koskaan kokea mitään? Keltä voin kysyä?

Kehen voin luottaa ja kelle uskoa kaikkeni? Jaksaako kukaan kantaa kanssani tätä kaikkea mitä olen kantanut yksin jo monta vuotta? Paljonko voin kertoa ja kenelle?

Luulin sinun olevan ihminen joka ymmärtää ja johon voin luottaa. Vaan kun aloitan, et kuuntele. Aloitan uudelleen, et kuule. Joten annan itseni olla. Olkoon kun ei kerran kiinnosta.

On toki paikkoja joissa minua kuunnellaa ja tulen kuulluksi, mutta onko sillä kuitenkaan merkitystä? Jos ystäväni ja läheiseni eivät kuule, kuuntele tai näe pahaa oloani. Mitä järkeä tässä kaikessa on?

Kai minussa itsessäni on se suurin vika. Kun on kaikkein pahin olo en osaa sanoa sitä kellekkään. Olen vain hiljaa. En osaa soittaa kellekkään jos olen yksin kotona ja kaipaan seuraa. En vain osaa.

Voit olla niin lähellä. Kiinni minussa. En kuitenkaan ole edes samalla mantereella. En uskalla. En usko olevani sen arvoinen.

Anna

Haaste

Viime viikkoina olen miettinyt paljon sitä miten elämä kuljettaa. Miten paljon voi itse siihen vaikuttaa ja miten paljon menet vain virran mukana? Miten paljon voi menettää?

Mikä määrittelee millasia ihmisiä vedät puoleesi? Mikä rikkaus on tuntea ja tulla rakastetuksi niin monella eri tavalla. Niiin montaa erilaista ihmistä?

Näiden kysymysten perusteella voin sanoa olevani tyytyväinen tai oikeastaan suunnattoman onnekas.

Mutta mitä se kertoo minusta?

Pääni sekoaa helpommin kuin lumisadepallon lumihiutaleet, mutta asettuu sitäkin nopeammin.

Miten paljon voi nauttia hetken meilijohteen seikkailusta. Miten monen tunnin läheisyys ihmisen kanssa voi tuntua viideltä minuutilta?

Niin monta mysteeriä.

Mainitsin alussa haasteen.

Eli siis

Tutustu ja rakastu.

Anna

Rakastettu ymmärtämättään

Suunnatonta epätodellisuuden tunnetta, pakahduttavaa rakkautta ja kuristavaa välittämistä.

Mitä tuosta nuosee sinulle mieleen?

Tuskastuttavan pitkään olen kuvitellu, ettei minusta välitetä. Luullut ettei sillä ole väliä mitä teen, miten ja missä. Tämän kesän aikana asiat muuttuivat. Minä muutuin. En koskaan uskonut näin käyvän. En edes huomannut sitä itse. Vasta kun minulle sanottiin, että säteilen ja näytän kesältä. Koulussa se minulle sanottiin. Näytän siltä kuin olisin ihastunut rakkauteen. Pakko myöntää, niin se on. Ja se ei haittaa minua. Ei tänään. Ei enää.

Kuitenkin kun asiaa ajattelee syvemmin havaitsen tunne-kartassani surua. Vai onko se uskomattoman surullista kun ei osaa arvostaa itseään ja sitä miten välitetty onkaan. Onko se sitten rikkaus aina huomata uudelleen olevansa välitetty? Olen oppinut välittämään ihmisistä uudella tavalla. Ja myöntänyt, että minusta saa välittää.

Valloittavan ihania ihmisiä. Uskomattoman lämpimiä sieluja.

Miten hurjasti pystyykään rakastamaan särkymättä?

Anna