Suunnatonta epätodellisuuden tunnetta, pakahduttavaa rakkautta ja kuristavaa välittämistä.
Mitä tuosta nuosee sinulle mieleen?
Tuskastuttavan pitkään olen kuvitellu, ettei minusta välitetä. Luullut ettei sillä ole väliä mitä teen, miten ja missä. Tämän kesän aikana asiat muuttuivat. Minä muutuin. En koskaan uskonut näin käyvän. En edes huomannut sitä itse. Vasta kun minulle sanottiin, että säteilen ja näytän kesältä. Koulussa se minulle sanottiin. Näytän siltä kuin olisin ihastunut rakkauteen. Pakko myöntää, niin se on. Ja se ei haittaa minua. Ei tänään. Ei enää.
Kuitenkin kun asiaa ajattelee syvemmin havaitsen tunne-kartassani surua. Vai onko se uskomattoman surullista kun ei osaa arvostaa itseään ja sitä miten välitetty onkaan. Onko se sitten rikkaus aina huomata uudelleen olevansa välitetty? Olen oppinut välittämään ihmisistä uudella tavalla. Ja myöntänyt, että minusta saa välittää.
Valloittavan ihania ihmisiä. Uskomattoman lämpimiä sieluja.
Miten hurjasti pystyykään rakastamaan särkymättä?
Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti