Monta ikkunaa joista hypätä?
Ei vaan monta ovea joista poistua.
Monta käytävää jotka johtavat kaikki elämän suureen aulaan.
Mutta
Mitä siellä aulassa tehdään? Tai siis pitääkö minun odottaa seinän vieressä kuin naulakko? Täytyykö minun istua sohvalla ja odottaa, että joku tarvitsee terapiaa? Vai olenko minä vain matto, jonka funktio on vain maata lattialla ja näyttää nätiltä?
Paljonko minun on rakastettava itseäni, että muut kykenevät välittämään minusta?
Miksi ajattelen näin?
On vain niin paljon asioita joita toivon tai olen odottanut, mutta ne eivät koskaan tapahdu. Onko siis parempi olla odottamatta ja toivomatta mitään? Onko turvallisempaa olettaa viettävänsä aina kaikki illat yksin. Suojeleeko se minua?
Kuitenkaan en pysty sulkemaan ajatusteni virtaa. En pysty pakenemaan sitä yksinäisyyttä ja tätä masennuksen papukaijaa olkapäälläni. Ollessani vain yksin tuo papukaija saa minut uskomaan itseään.
Monta iltaa yksin viettäneenä alan olla vakuuttunut, että kukaan ei edes halua olla minun ystäväni. Kolme iltaa yksin vietettyäni minun täytyy tarkistaa toimiiko puhelimeni, koska siitä ei ole kuulunut ääntäkään koko aikana. Kännykkänikin vakuuttaa minut siitä, että olen täällä tarpeeton.
Olenhan tarpeellinen olenhan?
Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti