Niin paljon uudenlaisia puolia minussa. En uskonut koskaa mahdollisuuteen luovuttaa. En koskaan ajatellut olevani ujo, pelokas ja säikky. En ole koskaan aikaisemmin siirtänyt asioita näin pitkälle. Vältellyt jotain mistä en ole halunnut pystyä suoriutumaan. En oikeastaan halua vieläkään.
Järjen ja halun asemasota.
En oikeastaan tässä vaiheessa uskalla nauttia mistään mitä teen tai kenestäkään joita tapaan. Pikakelaan päässäni kaikkia niitä pettymyksiä aina kun alan nauttia hetkestä. Mutta miksi? Miksi lyönkään itse itseni maahan. Aikani tien poskessa kieriskeltyäni kuvitellussa tuskassani ei tule kuitenkaan potkua sinne ojaan. Ratkaisen asian sukeltamalla sinne itse. Siellä minä sitten räpiköin. Itken omaa surkeuttani ja pahaa oloani odottaen jonkun tulevan pelastamaan. Kukaan ei vain pysty siihen koska olen itse itseni sinne painanut.
Tyhmä tyttö.
Entistä enemmän huomaan kaipaavani ihmiskontakteja ja muiden ihmisten puhetta ympärilleni. Haluan kokea riemua siitä tietoisuudesta, että en ole yksin tässä maailmassa ja minun ei tarvitse pärjätä yksin. Haasteena tässä on vain todellisuuden ja haaveiden kohtaamattomuus. Tai se miten minun tarpeeni sosiaaliseen kanssa käymiseen ihmisen kanssa on suurempi kuin toisen.
Vai olenko vain ahne?
Voisinki silti tulla rakastetuksi ja rakastua?
Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti