Ajan kuluminen tuo mukanaan paljon asioita joista haluaisi kertoa, mutta samalla olla ihan hiljaa.
Kuten siitä miten melkein tuntematon ihminen saa vatsassa kuplimaan ja janoamaan lisää. Miten yksinkertaisista asioista saa aikaan mielenkiintoisia ja jopa rakastettavia. Saa itsensä kiinni yhä useammin haaveilemasta ja yhtä usein lyön itseäni samasta syystä. En uskalla edes laskea niitä kertoja jolloin löydän itseni taas kaivon pohjalta. Kun kaikki on taas romahtanut.
Mutta miksi se ei voisi onnistua?? Saanhan olla näin naivi, saanhan?
Erilaista tässä on se, ettei kummallakaan ole kiire mihinkään. Siitäkin voi toki päätellä paljon, mutta en halua. Haluan pitää kiinni tästä haaveestani. Olen ansainnut sen(?).
Kuuletteko meidän hymyilevän?
Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti